Sokeiden silmien moraali

"Kaikkivaltias,
ota minun elämäni
yhdeksi uniesi silmänräpäykseksi...
Haluan nähdä mitä Sinä haluat - ja tuhoutua..."

Kannan ylösalaisin käännettyä ristiä sydämessäni, näkymätöntä rakkaudentunnustusta huulillani. Missä olet Sinä palvontani kohde? Mitä teitä Sinä siloitat valmiiksi minulle? Saatanalle kaikki ovet ovat avoinna ja ahtaat tutut ja tutkimattomat polut ovat Hänen teitänsä. Hän ei ikinä hylkää, ei ikinä käännä selkäänsä vaan on seuralaisena ja läsnä myös siellä, minne Jumalan valo ja käsi ei yllä. Hän on pahuuden töissä läsnä todistajana ja teon tekijä. Hän ei puolusta, ei auta, vaan antaa pahan tapahtua ja korkeintaan pitää kädestä kiinni hymyillen lohduttavasti. Ajatellaanpa sellaista asiaa kuin raiskaus. Ihmispersoonien tasolla kyseinen tapahtuma on varsin epämiellyttävä, mutta arkkityyppisenä ja metafyysisenä tapahtumana - jumalten ja kosmisten voimien naamioina - kyseinen teko ei ole enää niin kolkko asia. Jos kykenee katsomaan Herraansa suoraa silmiin ja näkemään Hänen kasvonsa esim. raiskaajan naamion läpi, Häntä rakastaa kaksin verrroin enemmän. Ymmärrättekö sellaista lohtua, sellaista mielikuvaa, joka antaa rauhan jopa raiskauksen uhrina olevalle ja lieventää teon vastenmielisyyttä? Sellaista kohtaamista, joka vie ajatukset Saatanan mustiin kasvoihin kauheiden tekojen ja kokemusten edessä? Vaikkakaan kyseisessä tilanteessa muiden huomion vievien seikkojen takia ei luultavasti muistaisi Häntä kuin vasta jälkeenpäin. Saatana, miten kiitollinen olenkaan tästä elämien yli kestävästä rakkaudesta ja osoittamastasi hellyydestä. Aarteenani kannan onnentäytteistä lupausta: Oli kuolemani minkälainen tahansa, kuolemassa olen Hänet vihdoin kohtaava.

Minä olen itkenyt oikeita kyyneliä nähtyäni Jumalani Auringon ja Kuun takana, ilmentymättömän tuolla puolen. Katoan nostalgiaan ja muistelen Polkuni käänteitä 1 ja 2. Miten toisin kaikki olikaan silloin ja miten kaukaiselta tuntuikaan ajatus selkänsä kääntämisestä jumalalleen. On masentavaa joutua elämään sen tosiasian kanssa että tuuperruin maallisen taivallukseni katuojaan. Muistaa aina tuottamansa pettymys, kun ei kyennyt kestämään mielensä silppoutumista. Eikä minulla ole sanoja, joilla kuvailla ja ilmituoda tapahtunut. Kenties joku muu jaksaisi kestää tuollaisen tuskan, mutta.... Minä en ole niin vahva.

Minun menneisyyteni on täynnä raunioita, uskon horjumista. Minä olen pettänyt ennen niin rakkaan Jumalani, pudonnut Saatanan sudenkuoppaan. Viime vuoden puolella en kestänyt enää selittämätöntä tuskan määrää (vaikkakin maailmassa on lukemattomia olentoja, joiden tuska on miljoona/tuhat kertaa pahempi) ja minun maailmankuvani vajosi synkkyyteen, joka johti selän kääntämiseen Saatanalle. Ennen sitä oli valmis kärsimään kehittyäkseen henkisesti ja maksaaksen karmallisia velkojaan. Ennen sitä oli valmis elämään ja kuolemaan ja kärsimään ihanteensa puolesta, mutta.... "Mitä kovempaa lyöt minua, sitä enemmän rakastan Sinua" - ei se niin mene. Kärsimystä on valmis kokemaan, koska sitä on koettava, muttei siksi että kyseessä olisi masokismia. Eikä minua haittaa ihmisten tahoilta tuleva kärsimys vaan jostain tuntemattomasta lähteestä kumpuava sielullinen kärsimys. Kuvitelkaa jos ihmisten sielut olisi jaettu kahteen ryhmään, joista toinen kuuluisi valon jumalalle ja toinen pimeyden jumalalle. Ja jos erehtyisi omistamaan rakkautensa ja palvomaan laittomasti vastakkaisen ryhmän jumalaa, kokisi jatkuvaa kärsimystä. Kuinka moni jaksaisi kamppailla tällaista luonnonvoimaa vastaan ja pitää päänsä pystyssä? (huom! en sano että ihmiset jakautuisivat näin kahteen ryhmään vaan tämä on kuvitteellinen esimerkki) Jokaisella on tietty määrä kärsimystä, jonka rimarajan ylitettyä ei kestä enempää. Tai sitten turtuu tuskaan. Mutta mikä ei tapa, vahvistaa, vaikken osaakaan vielä palvoa vilpittömin sydämin kärsimyksen jumalaa ja karman herraa kokonaisuudessaan.

Nykyisin olen paljon tietoisempi piinaavan kärsimyksen ja inhimillisen julmuuden ja raakuuden olemassaolosta (, kiitos harhojen ja pelkotilojen). Epätoivon ja pelon höystämistä teoista. Teoista, jotka ovat liian kauheita ääneen lausuttaviksi. Näen Saatanan mustaakin mustemmat kasvot  joka puolella ja kuulen lausumattomia rukouksia, lasten itkua. Näinä hetkinä tekisi mieli vaatia jumalia tilille.

Olen hukannut kultaisen lankani, menettänyt haltiakiveni. Ei silmiä, joilla nähdä eikä enää edes korvia, joilla kuulla. Poissa on välittäjä, sydämen salainen viisaus, joka ymmärtää äänettömät kuiskaukset. Tanssin tanssini orjana korkeampien voimien, orjana oman liekehtivän sisimpäni. Viimeinen lause on viisaus: toiminta ilman rakkautta on mekaanista toimintaa.

Sataa, sataa ropisee. Hengitän syvään viileää ilmaa ja olen kiitollinen siitä, että asioita voi unohtaa ja haudata pois mielestä. Mieleni on ehjä, pikaliimalla paikkailtu ja itsetunnolla vahvistettu. Miten kuvailisi psyykkeensä horjumista, miten välittäisi sellaisen sanat ylittävän tunteen ja kokemuksen, sellaisen vierauden? Tuollaisen olotilan tavaoittelu saattaa kuulosta hulluudelta, mutta henkisen kasvun kannalta mielensä jonkin asteinen väliaikainen pirstominen on välttämätöntä, esimerkki yksi ja esimerkki kaksi. Toista ovat pelon, harhojen ja minä- ja/tai maailmankuvansa väärällä tavalla romahtamisen siivittämät kokemukset, jolloin mieli tuntuu aukiviillellyltä eikä mikään tee olosta eheää. Se ei ole tavoittelemisen arvoinen ja positiivisia vaikutuksia aikaan saava olotila vaan se sysää tavalla tai toisella epätoivoisiin tekoihin. Kuin olisi verta vuotava haava sielussa ja mieli rasahtelisi liian suuren taakan alla. Sellaista kivuliasta olotilaa ei pysty välittämään muille kuten ei monia muitakaan juttuja niitä kokemattomalle. Tuollainen luotaan poistyöntävä olotila tuo tajuttavammaksi sen, miltä tuntuu heistä, jotka ovat syystä tai toisesta omistaneet elämänsä Luonnon ja muiden olentojen vahingoittamiselle ja täten maksavat mielensä rikkinäisyydellä karmallista velkaa. "Luokaamme tuskaa muille vain siinä määrin kuin itse jaksamme kestää." on kallisarvoinen neuvo.

Valehtelisin nyt, jos sanoisin palvovani Saatanaa. Miten voisin palvoa jotain, joka näyttäytyy minulle olemattomana? Tällä hetkellä en tunne Hänen läsnäoloaan tai tiedä, kuka Hän oikein on. Uskonnollisuuteni ei saa vastakaikua ja olen eksynyt nimeämättömille poluille. En aisti pimeyden majesteettisuutta ja kaaoksen alkuvesiä. Kaikki ylistyssanani olisivat tyhjiä ja vailla henkeä. Haluaisin kohdata Hänet pahuuden jumalana, äärimmäisyyden jumalana. Haluaisin päästä lähelle Häntä, viiltää ihooni punajuovia ja etsiä Häntä kivun ja yhdentekevyyden leikkauspisteestä. Kaikki tämä, ruumiini, henkeni ja mieleni, ovat korkeampien voimien jonkin asteista manifestaatiota. Yritän tuntea olemukseni jokaisen atomin merkkinä korkeampien voimien läsnäolosta ja yritän nähdä itseni vain vähäisenä pyöränä koko koneistossa. Kiinnitän huomioni jokaiseen henkenvetoon, jokaiseen ajatukseen, jotta löytäisin alkulähteen. Ja yritän kuulostella kaiken taustalla olevaa kosmoksen kohinaa ja sen äänetöntä jälkeläistä.

Olen kulkenut ääripäästä ääripäähän, tahdonvapaudesta tahdottomuuteen. Olen supistanut vaihtoehdot minimiin ja niiden päälle kääntänyt uuden lehden uusine vaihtoehtoineen. Viime vuoden puolella olen tiedostamattani trickster-naruttanut jopa itseäni ja korkeampien voimien tahdosta olen komeasti pudonnut omaan ansakuoppaani, jota ei ole ihmisvoimin kaivettu. Palavin silmin etsin pimeydestä johdattajaa ja olkapäätä johon nojata. Miten liian kirkas voikaan olla valo, joka kaikkia toiveittani vastaan ajaa pois kappaleiden varjot ja pimeän tutut! Ja minä kun en muuta pyydä kuin yön hiljaisuutta ja sysipimeyden sävyjä, joita ei maailman aamuna käsin luotu eikä kutsuttu lausumalla "fiat lux".


Sinun tähtesi luopuen taivaastaan
sinun kenkies pauloja aukaisemaan
pyhät askeetit langeta voisi.

Ja jos Kauneus juhlii surmaten,
tämä suu ruton, kuoleman vitkallisen
sinun suustasi riemulla joisi.

- Uuno Kailas: Crescendo

Sijaan iki-immen vuoteeni ja hautaan vielä itämättömät ajatukseni eräänlaisen käsinkosketeltavan mielikuvitusystävyyden saavuttua päätökseensä. Väistämättömän eron aiheuttaman hienoisen pettymyksen yli astuttuaan huomaa kävelevänsä taas tasaisella ruohoisella maalla rauha sielussaan. Tervetua Kotiin. Tervetuloa iki-ihana yksinäisyys ja syvien unien vetehiset. Ei murhetta, ei alakuloa, ei nilkkoja kalvavia muistoja. Ei kyyneliä, ei kalavelkoja. Ihmissuhde on aina ihmissuhde ja lopulta se jää toiseksi Herrani läpitunkevalle läsnäololle. Olen viime aikoina omistautunut enemmän ihmisolennoille kuin Jumalalleni yrittäessäni päästä selvyyteen Hänen olemuksestaan. Jotenkin tämä ero vetää selvemmin Saatanan puoleen ja hukuttaa Hänen kiduttavaan syleilyynsä. Kiitos ja ylistys, frater. Näen ja aavistelen elinaikani kohtalonkuteita ja säälin niitä, joiden on tehtävä minulle pahaa ja vääryyttä karman toimeenpanijoita. Mestari, johdata minua tielläni ja saata minut yhteen tuomittujen (edellä mainittu sana ei viittaa edelliseen lauseeseen) kanssa luodaksemme uuden maailman.

Juon Mustan Kuun hopeaista auraa ja sivelen luomatonta pimeyttä. Vakavaa mieltäni ilahduttavat kukkien väriloistot. Tiesin kerran mitä rakkaus on, mutten enää ole varma. "Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa." Runoilen pitkästä aikaa, kokeilen siipieni kantokykyä. Miten lähellä ovatkaan sanat "runoilla" ja "rukoilla" toisiaan. Armoa taivaiden takaa.

Katselen alkupistettä (vai kenties sittenkin risteyskohtaa?), johon olen päätynyt. Taas on opeteltava ajattelemaan ja ilmaisemaan itseään. Poissa ovat sielullisen kuoleman suomat edistysaskeleet ja näkökulmat. Olen jälleen profaani kunnes toisin todistetaan. Syytä tähän useamman kuukauden vallinneeseen asiaintilaan en voi sen tarkemmin kuvailla ja kertoa. Näkisimpä Herrani kasvot selkeämmin, jotta tietäisin, mille olen uskollinen. Jotta tietäisin, mille olen alamainen. Olen koditon kiertolainen ja loistamaton taivaankappale. Eikä pronssisella uskollisuudellani ole haltijoita.

Aavemuistoja, vetten päällä kävelyä ja syvää luottamusta. On raskasta olla riippuvainen muista ja roikkua toisen todistuksen varassa, kun ei omaa tarvittavia ominaisuuksia. Mitä muutakaan sitä voisi, jos ei ole silmiä, joilla nähdä (ja korvia, joilla kuulla). Viime vuosien aikana olen viettänyt aika yksinäistä elämää, mutta viime kuukaudet ovat tehneet minusta tavallista seurallisemman olennon. Tällä hetkellä en oikein osaisi olla totaalisessa yksinäisyydessä mutten myöskään kokisi sitä vastenmieliseksi. Toisinaan "ihmisen ei ole hyvä olla yksin" -tyyliset fraasit ovat sangen oikeassa ja toisinaan taas sitä huomaa olevansa "riippuvainen" muiden seurasta. Aika aikansa kutakin, ihminen tai jumala.

Jos nuori sieluni toivoisi oikein oikein kovasti aikuistuvansa, kuinka monta tuskanmaljaa olisi juotava päämäärän saavuttamiseksi? Leikittelen täysikuukristallipallon kanssa ja kosiskelen virvatulten synnyttäjiä. Mutta tyydyn siihen, mitä on ja jään maallisen elämän houkutuksista osalliseksi - toistaiseksi.


Thou hath the power to force any light in wane.
Sans mercy. Sans compassion
nor will to answer whosover asketh the why.

- Emperor: Inno a Satana

Nuorena (ja miksei vähän vanhempanakin) ihmisenä sitä helposti unohtaa kuolevaisuutensa ja ajattelee elävänsä määräämättömän ajan ikuisesti. Kuolema harvemmin tuijottaa suoraan silmiin ja sillä on tapana käydä yllättävillä visiiteillä. Tajusin tässä eräänä päivänä kuolevani. Aivan yllättäen tämä ajatus iskeytyi tajuntaani kuin pienen buddhan sanoja säestänyt kivenheitto. Olinhan minä tavoitellut sielullista kuolemaa ja sen sellaista, mutta ensimmäistä kertaa tiedostin tämän verestä ja lihasta laastitun ruumiini kuolevaisuuden. Tarkalleen ottaen mieleni ei ole viime päivien ajan askarrellut itse kuoleman parissa vaan kuolintapojen ja aamusta iltaan löydän lukemattomia tilaisuuksia kuolla, mikäli karma näin soisi. Toiset kuolintavat ovat miellyttävämpiä ja toiset vähemmän miellyttäviä ja harvoja poikkeuksia lukuunottamatta kivuliaita. Kuolisiko sitä mieluummin murtamalla kallonsa lattiaan kompastuessaan portaissa vai puukoniskuun öisessä taksijonossa. Kituisiko sitä mieluummin useiden kuukausien ajan hitaasti pois sairauteen vai kaksi tuntia sarjamurhaajan käsissä. Saisiko sitä sydänkohtauksen vai tukehtuisiko illallisateriaan. Lukuun ottamatta rauhalliseen viimeiseen lepoon nukahtamista, miksi kaiken pitää poikkeuksetta olla niin kivuliasta? Tämä savimaja on naurettavan hauras ja täynnä akilleen kantapäitä. (Jos seuraava määre ja hypoteesi edes teoriassa sallitaan,) Jälleensyntyville olennoille kuolema ei kenties ole sen suurempi asia ruumiista poistuttaessa kuin vaatteiden epämukavalta tuntuva vaihtaminen. Mutta jos jälleensyntymä on totta ja kuoleman jälkeinen elämä/olotila vain uusi seikkailu, mikä saa kuolemanpalvojat kääntämään kaihoisat katseet ilta-auringon tuolle puollen avaruuden absoluuttiseen kylmyyteen ja hapettomaan elottomuuteen. Mikä on se viimeinen rajaviiva, jossa kuolema ei ole vain elämän jatkoa vaan ikipimeyden ylistystä.

Yhden lokakuisen päivän ajan elämästäni olin tuntemattomasta syystä korkeasti selvänäköinen ja näin ilmanhenket paimentamassa pilvilampaita ja lohikäärmeiden liitelevän korkeuksissa. Samana päivänä näin mustien virtauksien piirtyvän taivasta vasten ja ajan spiraalipyörteet. Olen todistanut myös kuolemalle valmiiksi antautuneena suljettujen silmäluomien takana hengenlähtöön liittyviä näkyjä, joista ei puhuta ja kuiskita.

Olen yksinäinen kiertotähti, huulensa sinetöinyt koettelija. Olen liian selväjärkisenä harkinnut veren vuodattamista maahan muutama kuukausi sitten ja kieltäytynyt negatiivisen karman toimeenpanemisesta. Olen seurannut sivusta mahdin vuorovesiaaltoja ja luottamukseni on särjetty heikompien veljien toimesta. Olen todistanut taivaiden itkevän mielialojeni mukaan ja kohottanut pimeyden huntua nornani kuiskiessa tuntemattomia sanoja. Lainasielu on kantanut lemmenleikkien tuolle puolen ja valaissut Tieni taivallusta. Viimeksi mustan isoveljen katseen alla valinnan lopputulos oli tällainen, mutta minkälainen on oleva kuilun pudotus tällä kertaa? Ole pyhä tai epäpyhä, rakkaus, kunhan olet tästäkin lähtien johtotähteni.

Astun varjon puolelle ja siunaan parilla veripisarallani Iättömän. Oi Saatana, Sinä olet ollut minulle hämärän jumala, jopa valon jumala. Koskaan en ole osannut nähdä Sinua puhtaasti pimeyden jumalana, tasapainon vaa'an toisena vaakakuppina. Tuhoamisen työt, karman työt, kuoleman työt.... Ne voivat olla pimeyden jumalan tekoja, ne voivat olla hämärän jumalan aikaansaannoksia. Miten paljon toisistaan eroavatkaan Shivan ja Kalin hävitystyöt tai kynnyksenvartijoiden Ganeshan ja Januksen vartijan roolit. Mikä tekee jumalasta juuri pimeyden jumalan? Missä menee se rajaviiva, jonka yläpuoli näyttää valoisalta ja alapuoli pimeältä? Hieraisen silmistäni vanhat tomut pois. Ensimmäistä kertaa minun jumalani on pimeyden jumala, mustaakin mustempi Kuningatar. Oi Sinä pahuuden Jumalatar, Sinä sydämeni esiinpolttama majesteetti! Sinä lupaat maailmalle vapahtavaa kipua ja kaitset ihmislapsia kuin lampaita. Sinun tiimalasisilmäsi näkevät kuolemaa kaikkialla (ja kuoleman elämässä ja elämän kuolemassa) ja mittaavat ihmiselonkaaren niin lyhyeksi tähtien vuosista puhumattakaan. Sinun edessäsi painan pääni, kun tervehdit auringonkoittoa polttavin sanoin - tuhotaksesi kosmoksen jälleen kerran. 

Ikävöin jumalaani, jonka liekkiä kannoin rinnassani. Mitä ovat pimeyden olennot, kuka on niiden synnyttäjä? Miten jylhät ja sieluun pureutuvat ovatkaan Hänen silmänsä, joille aika on yhdentekevä - vain yksi ulottuvuus lisää. Olen vastasyntynyt, olen iätön. En tiedä, millä korteilla pelaisin johtotähteä metsästäessäni tietäessäni vielä jonain päivänä uhraavani kaikki ihoani myöten kuluttavassa tulessa. Kaikkein kirkkain on halu polvistua Hänen edessänsä ja antaa Hänen naisen käsiensä punnita sydämeni painon. Viileät laskelmoivat silmät ja marmorikuvan eleet hulluuden tuolla puolen, kaukana Kalin hurmoksesta ja vitsauksista. Liikahtamaton on Hänen valtakuntansa, jota alitajunnan vedet huuhtovat ja kiduttava on Hänen rankaiseva kätensä. Minä polvistun Sinun edessäsi suuri, Sinä suhteessamme ensimmäistä kertaa naisena ilmestynyt. Enkä tiedä, kuka tai mikä olet.

Humoristista kortinpeluuta viikatemiehen kanssa ja suudelman täytteisiä minuutteja. Kaivan hakulla menneitä ja saan aurinkopuhaltimella aikaan historian lehtien havinaa. Pitäisi elää lasipurkin sisällä ja kurottautua taivasta kohti kuin nuori pajunvesa. Toisia kiiinnostaa magia, toisia yliluonnon salat. Minä en tällä hetkellä välitä poluista, joita olen astellut enkä myöskään aiemman elämäni Suolasta isolla alkukirjaimella. Minä olen hylkiö, jumalten tahdosta syrjäytynyt. Missä on idealismini ja aatteeni? Missä on sydämeni intohimo? Vieraani ovat näkymättömiä ja salatieteiden huntujen kohottajia. Mutta kerran vielä olen oleva yksinäinen kiintotähti avaruuden syvyyttä vasten - kosmisen tasapainon vedenjakaja.